Tanja Pihlaja, Perhe-ja pariterapiayhdistyksen pj. puheenvuoro Helsingin Sanomat 11.2.2023

Perheissä syntyneitä katkoksia voidaan korjata psykoterapiassa

Turvallisessa ilmapiirissä tehdään tilaa eri osapuolten kokemuksille ja käsityksille, asetutaan toisen asemaan kadottamatta omaa kokemusta.

PERHEIDEN hajoaminen, katkokset ja ristiriidat ovat usein esillä lehtien palstoilla. Tunnen velvollisuudekseni tuoda tähän monisyiseen asiaan toivon näkökulman. Minulla on ollut etuoikeus työskennellä perhepsykoterapeuttina perheissä ja suvuissa syntyneiden katkosten korjaajana ja vaikeiden keskustelujen kannattelijana. Olen saanut kokea sen, kun vuosien puhumattomat asiat alkavat löytää sanoja, sukupolvien ketjuissa kulkeneet salaisuudet ja uskomukset saavat uuden ymmärryksen ja syntyy uusia mahdollisuuksia yhteyksien luomiseen.

Kiitos mielipidekirjoituksestasi (HS 5.2.) Aikuisen lapsen äiti. Olet oikeassa, kun kirjoitat siitä, kuinka stressaavaa ja sairastuttavaa on elää epätietoisuudessa ja puhumattomuudessa itselle rakkaiden ihmisten kanssa. Yksin miettimällä asiat eivät ratkea. ”Mikä ei tule yhdessä jaetuksi, esimerkiksi puhutuksi, tulee jonkun kannettavaksi” (Siirala, 1966). Tämän perheterapeuttisen klassikkolauseen myötä haluan muistuttaa perhepsykoterapian mahdollisuuksista myös aikuisten terapiakentässä. Perhepsykoterapiat ovat yhteiskunnassamme alikäytettyjä yksilöpsykoterapioihin nähden.

Vaatii rohkeutta pyytää aikuisia lapsia, sisaruksia tai vanhempia mukaan psykoterapiaan. Tätä pyytämistä voi harjoitella psykoterapeutin johdolla. Ketä minun olisi hyvä ja turvallista lähestyä? Kuka voisi tulla kannattelevaksi voimaksi läheisistäni? Kenen kokemuksen haluaisin kuulla? Olenko itse ottanut riittävästi vastuuta omista teoistani? Onko joku, jonka koen itselleni vaaralliseksi ja tarvitsen rajaamista ja suojelua? 

Kuulluksi ja nähdyksi tuleminen on olennainen osa prosessia.

Yhteisessä tapaamisessa ei lähdetä hakemaan syyllisiä tai oikeutta vaan ymmärrystä kaikelle sille, mitä on tapahtunut. Turvallisessa ilmapiirissä tehdään tilaa eri osapuolten kokemuksille ja käsityksille, asetutaan toisen asemaan kadottamatta omaa kokemusta. Perhepsykoterapeuteilla on osaamista, jonka avulla jokainen huoneessa olija tulee kuulluksi ja arvostetuksi – samaa mieltä ei kaikkien tarvitse olla. Kaikki inhimilliset tunteet voivat vyöryä vuosien hiljaisuuden jälkeen. Jos on tarpeen kokea syyllisyyttä, niin senkin kanssa voidaan olla. Menneitä ei saa tekemättömiksi, kaikkea ei tarvitse hyväksyä, mutta joskus voi antaa anteeksi ja saada rohkeutta luoda suhteita uudestaan. Kuulluksi ja nähdyksi tuleminen on olennainen osa prosessia.

Perheiden hajoamisen vastaliikkeeksi rohkaisen hakeutumaan perhepsykoterapeutin luo – joko yksityisesti tai julkisissakin palveluissa – tutkimaan oman suvun ja perheiden tarinoita ja sitä, miten suvussa on selvitty vaikeista tilanteista. Vai olisiko selviytymisen tavoissa jotain kehitettävää? Menneiden sukupolvien viisaudesta riittää ammennettavaa tähän hetkeen ja tuleville sukupolville.

Tanja Pihlaja

perhe- ja paripsykoterapeutti

puheenjohtaja, Suomen perhe- ja pariterapiayhdistys

Lue kommentit täältä: https://www.hs.fi/mielipide/art-2000009378161.html?share=bcfeb6ea2cebfb2a2f49a311bdebc8b4

Elisabet Wollsén: LIFE STAGING® – Using Group Sculpting for Creative Supervision and Group Work 27.-28.4.2023 Helsinki

LIFE STAGING® – Using Group Sculpting for Creative Supervision and Group Work – An alternative to common ways of doing supervision, counseling, coaching, group and organizational work.

When the words don’t get in the way, what’s there to see, hear and feel (do)?

The approach and thinking is inspired by narrative, systemic and artistic philosophy and practice and offers a creative way in working with groups, in supervision, personal development, as an educational method and in working in organizations.

Essentially, it involves through some simple instructions sculpting and creating three- dimensional ’pictures’ with the help of group participants around something a participant wants to look at more closely. Without the participant giving any verbal information initially the focus on seeing and on the relational interaction in the ”here- and-now” thus come to the fore.

Since no prior information is given (other than the silent sculpture/image of the ”stager”), participants are forced to focus on the personal experiences, feelings and activities that arise, are co-created and coordinated between the participants in the moment. An information provided from within the participants’ own bodies and from outside in the relational system that emerges through their movements and non-verbal language.

This movement from the established image/perception leads during the process to a richer, more dynamic and multidimensional image/story. Might it be an objection, addition, perhaps a suggestion to go further by confirming something that may have already been anticipated but not yet seen? Usually it also clarifies the prejudices we often refer to as ”reality”.

The process of improvising together from a more intuitive and embodied presence allows the knowledge, experience, prejudices and values of all to be continually challenged and re-evaluated, deepened and brought to life. An emotional and intellectual transformation and an expanded ”seeing” emerges where new information is made visible, new meaning can be created and formulated for both those participating in the image/constellation and those who observe. All in a very dignified context with lots of humor!

Everyone participating in these processes is guaranteed to become more courageous, ”colorful” and grounded, will get closer to their own important values and be able to develop their own (previously often dormant?) ”Artistry”. Leading to more curiosity and creativity, secure connection and reduced polarization in the work group.

More profound professional development is also more likely to occur through participation in experiential approaches where we focus on both the intellect and the body. Where there is no way to do or be either right or wrong. Just to be…

As a parallel process, it is hoped that participation in the approach will help to transfer a similar trust, creativity and confidence to all other professional encounters. The ability

to continuously feel what it might be like to ”walk in the other person’s shoes” will likely not only make us more adept at reading the situations we encounter, but also make us more empathetic and thereby know more ”what we have to do/be there ”.

The workshop includes lectures, exercises and work with own material.